Kasvoin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla Lapualla perheessä, johon kuuluivat lisäkseni äiti, isä ja kaksi siskoani. Olin lapsista keskimmäinen. Muistan jo lapsuudestani – tai ainakin viimeistään teinivuosiltani – miten arka ja pelokas olin. Minua jännitti monenlaiset arkisetkin kohtaamiset ihmisten kanssa. Kaupassa käynti jännitti, ostosten maksaminen jännitti. Tunsin jotenkin olevani erilainen ja eksyksissä.
Kun olin 12-vuotias, join ensimmäisen kerran elämässäni keskiolutta. Juominen lähti heti käsistä. Se oli hyvin humalahakuista juomista alusta asti, ja joka kerran kun join, vedin ns. aivan päätyyn asti. Aina kun join, olin aina aivan lärvit. Koin kuitenkin, että alkoholi sopi minulle – ikään kuin se olisi paikkaillut sieluni reikiä. Jännitys ja pelko poistuivat juodessani. Tunsin tulevani ehjäksi. Se oli kuin lääke, jota aloin etsiä yhä useammin, niin usein kuin mahdollista.
Kävin peruskoulun loppuun vaihtelevalla menestyksellä ja jatkoin ammattikouluun suurtalouskokin linjalle. Kaksi ensimmäistä vuotta kävin koulua Lapualla ja viimeisen vuoden Vaasassa. Vaasaan muutto oli minulle suuri askel – ja siellä otin myös ensimmäiset askeleet kohti huumeiden maailmaa.
Nuoruuden käyttö ja ensimmäiset huumeet
Olin 17, kun kokeilin ensimmäistä kertaa pilveä Vaasassa. Huumeet olivat jotenkin houkuttaneet minua aina; ajatus siitä, että jännityksen saisi pois olematta umpihumalassa tuntui kiehtovalta. Tosin jouduin nopeasti huomaamaan, että pilvi ei varsinaisesti poistanut jännitystä sisältäni, se lähinnä nauratti ja antoi hauskoja hetkiä. Tämän vuoksi jouduin usein juomaan ja polttamaan, jotta saisin tavoitellun olotilan.
Elämäni alkoi melko pian jo Vaasan aikana olla melko sekavaa. Poltin paljon pilveä, join alkoholia ja yritin käydä koulua. Koulunkäynti jäi lopulta kesken ja päätin muuttaa Helsinkiin uusiin ympyröihin. Muistan hetken Vaasassa, jossa olin niin ahdistunut, että minulle muodostui itsetuhoisia ajatuksia ja puheita. Tuolloin jouduin elämäni ensimmäisen kerran hoidettavaksi Vaasan psykiatriselle osastolle. Tuon tapahtuman jälkeen koulunkäyntini jäi lopulta kesken ja ajattelin, että minun olisi saatava elämääni uusi suunta ja päätin muuttaa Helsinkiin uusiin ympyröihin.
Olin 18-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja pääsin töihin Marian sairaalan keittiöön. Ollakseni rehellinen muutto Helsinkiin ei aivan suoranaisesti ollut pakokeino Vaasassa kokemastani pahasta olosta, vaan Helsinki suurena kaupunkina oli kiehtonut minua jo pitkään, koska tiesin siellä liikkuvan paljon muitakin huumeita ja että niiden pariin pääsy siellä olisi helpompaa. Siellä törmäsinkin ensimmäisen kerran amfetamiiniin, joka oli minulle kuin taivas maan päällä. Se oli heti ns. mun juttu. Työn teko sujui Helsingissä kyllä jokseenkin hyvin eikäkäyttöni paljastunut vielä tuossa vaiheessa. Käyttö ei ollut vielä päivittäistä, mutta muistan lukuisia aamuja, jolloin ennen töihin lähtöä nokitettiin piriä ja työpäivä hoidettiin sen voimalla.
Elämäni alkoi jo muodostua kehäksi, jossa biletettiin, käytettiin pilveä ja piriä niin paljon ja usein kuin mahdollista. Työssäkäynti oli vain pakollinen rutiini, joka rytmitti arkea ja tietysti jonkun verran rajoitti käyttöä. Minulla oli miesystävä, joka poltti niin ikään pilveä, mutta suhtautui koviin huumeisiin hyvin kielteisesti ja tämä myös rajoitti käyttöäni jonkun verran. Jouduin käyttämään amfetamiinia salaa häneltä, joka johti väistämättä valehtelun, salailun ja jälkien peittelyn kierteeseen.
Olin jo tuolloin n. 25-vuotiaana melko tietoinen, että ilman työpaikkaani ja miesystävääni olisin vääjäämättömästi ajautunut kokopäivätoimisen narkomaanin elämään, jossa aivan kaikki pyörii yksinomaan käyttämisen ja aineiden ympärille.
Elämääni kuitenkin johdatettiin ja tulin raskaaksi ja koin hetkellisen paremman jakson elämässäni. Minulle syntyi tytär, kun olin 26-vuotias. Olin kai jotenkin kuvittelut hetken, että äidiksi tuleminen ja vastuun ottaminen lapsesta muuttaisi pysyvästi elämäni parempaan suuntaan. Mutta pettymyksekseni huomasin hyvin pian, etten yksinkertaisesti kyennyt äitinäkään elämään ilman huumeita.
Äitiys, syyllisyys ja putoaminen
2000-luvun alussa aloin käyttämään amfetamiinia suonensisäisesti ja siitä alkoi jyrkkä alamäki, jota en kertakaikkiaan enää pystynyt mitenkään pysäyttämään. Se oli menoa – siitä hetkestä käyttö oli jokapäiväistä ja aineesta muodostui elintarvike, jota minun oli yksinkertaisesti saatava.
Kun iv.-käyttö alkoi, syyllisyys, häpeä ja ahdistus alkoivat asteittaan kasvamaan sisälläni murskaaviksi. Olin äiti ja tiesin, että käyttöni ei ollut normaalia. Olin pirin orja. Erosin lapseni isästä ja jäin yksinhuoltajaksi. Vaihdoin työpaikkaa ja uudessa työpaikassani jäin valvontakamerassa kiinni työpaikalla piikittämisestä, josta seurasi välittömästi potkut, lastensuojeluilmoitus ja sitä seuraava jatkuva taistelu viranomaisten ja seulojen kanssa. Yritin parhaani mukaan rimpuilla eläen rinnakkain huolehtivan äidin ja narkomaanin elämää ja tietäähän sen jokainen, miten siinä lopulta käy.
Minulla oli taipumus hakeutua huumemaailmassa aina vain rankempiin ja rankempiin piireihin. Aina pyramidin kärkeä kohti. Olin oppinut, että ikään kuin huumemaailman hierarkian huipulla aineiden saanti oli helpompaa ja voin sanoa, että minulle aineiden saanti oli tämän johdosta lopulta helppoa. Aineita oli aina saatavilla ja sitä oli saatavilla paljon. Käytin päivittäin piriä ja pilveä, välillä essoa, välillä subutexia, joskus heroiinia, käytin kaikkea mitä käsiini sain. Kuitenkin amfetamiini oli aina sen minun juttuni. Elämäni oli jo Helsingin vuosina täysipäiväistä narkkarin elämää.
Lastensuojelun alkamisen jälkeen perheenjäseneni saivat jotain kautta tiedon suurista vaikeuksistani ja heille syntyi pakottava tarve saada minut ja tyttäreni pois Helsingistä.Suostuinkin lopulta muuttamaan perheeni painostuksesta takaisin Vaasaan. Ehkä mielessäni oli jotain sen kaltaista, että elämäni voisi kääntyä uudessa siistissä kodissa, uudessa ympäristössä – parempaan päin.
Vaasa, uusi alku
Vuonna 2005 muutin takaisin Vaasaan. Uusi alku käynnistyi siten, että noin viikon sisällä kaikki Vaasan kovimmat narkkarit löytyivät uudesta kodistani. Toisin sanoen, sama ralli jatkui juuri siitä mihin se oli Helsingissä päättynyt.
Lastensuojelun toimenpiteet kuitenkin jatkuivat Vaasassa ja hyvin pian tajusin itsekin, etten pystynyt huolehtimaan lapsestani. Tyttäreni oli tuolloin tokaluokkalainen. Hän muutti isälleen ja tämän uuden puolison luokse, ja vaikka ratkaisu oli enemmän kuin oikea, se teki kipeää ja äitiyden epäonnistumisen häpeä oli musertava. En pystynyt elämään näiden tunteiden kanssa ja koin, että minun oli pakko vetää kamaa vielä entistä enemmän, ettei tarvinnut tuntea.
Yritin välillä hakea apua A-neuvolasta, mutta samalla vajosin yhä syvemmälle Vaasan narkomaanipiireihin. Noudatin samaa kaavaa kuin Helsingissä, eli hakeuduin väkisin pyramidin huipulle. Ainetta oli saatava, sitä oli saatava paljon ja tiesin kovin hyvin paikan, jossa sitä on ja mistä se valuu Vaasan kaduille. Minusta tuli eräänlainen kaikkien Vaasan huumepiireissä tuntema ”huumeparonin puoliso”.
Jossain vaiheessa päädyin katkaisuhoitoon ja sieltä koitettiin saada minua kuntoutukseen. Kerran päädyinkin kaupungin omaan yhteisöhoitolaitokseen ja vietin siellä 3 kuukauden ajanjakson. Hoitojakson aikana minulle oli hankittu oma uusi asunto ja kaiken piti taas alkaa alusta. Hoitolaitoksesta kotiutuessani muistan kuitenkin pyöräilleeni ensi töikseni Alkoon ja hakemaan piriä. Se oli siinä.
Silmän menetys ja raju alamäki
Käytön myötä jouduin aika ajoin väkivaltaisiin tilanteisiin, mutta on sanottava, että säästyin monilta pahimmilta asioilta, joihin addiktinaiset näissä piireissä joutuvat. Asemani ja tyypit hierarkian yläpäässä suojasivat minua monelta kauheudelta. Ne, jotka tarvitsivat huumeita, joutuivat tavallaan mielistelemään minua, ehkä oli havaittavissa myös jonkinlaista kunnioitusta tai sen kaltaista.
Kerran toinen silmäni tulehtui pahasti, eikä tulehdus ottanut parantuakseen. Sain siihen lääkettä ja varmaan sitä koitin myös käyttää, mutta siitä huolimatta tulehdus ei parantunut. Kumppanillani meni tähän jossain vaiheessa hermot ja suihkutti silmiini kyynelkaasua. Todella paljon ja kauan kyynelkaasua. Kieriessäni tuskissani suihkun lattialla, hän suihkutti sitten suihkun säädettävällä suuttimella terävästi jääkylmää vettä suoraan tulehtuneeseen silmääni. Aamulla, kun heräsin en nähnyt enää silmällä mitään. Lääkärin mukaan silmä oli kääntynyt. Se leikattiin kiireellisenä TAYS:ssa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Menetin silmäni.
Jotenkin harhaisesti kuvittelin, että huumeet lopettamalla voisin saada näköni takaisin silmään ja minulla oli jonkinlainen epätoivoinen yritys lopettaa. Vieroitusoireet olivat kuitenkin ylivoimaiset. Oksensin kaksi viikkoa lähes taukoamatta, hiukseni irtosivat päästäni, olin laiha kuin luuranko. Posket lommoilla, lähes hiukseton, surkastunut kuollut silmä päässäni kulkeva ihmisraato. Kävin A-neuvolassa pyytämässä apua ja kerroin haluavani Minnesota-hoitoon, mutta minulle kerrottiin että en pääse, vaan pääsisin uudelleen yhteisöhoitoon, jossa olin jo ollut. Muistan yrittäneeni tuolloin tosissani saada apua – sitten luovutin. Ja kaikki jatkui.
Psykoosi ja romahdus
Huumepiireissä ei juurikaan koeta aitoa ystävyyttä, mutta jollain lailla muistan kokeneeni syvää yhteenkuuluvuutta ja samaistumista erääseen minua nuorempaan mieheen, joka oli neliraajahalvaantunut huumeiden käytön seurauksena. Silmäpuoli ja neliraajahalvaantunut. Ystävykset.
Kun tuo nuori mies myöhemmin kuoli huumeisiin, jokin minussa pimeni. Sekosin ihan täysin, menin psykoosin ja aloin näkemään näkyjä. Näin erilaisia henkimaailman olentoja, enkeleitä, käkikelloja, kelloista ulos tunkeutuvia narkomaaneja. Rikoin kotini, särjin kaikki peilit, poltin hiukseni. Olin saanut tuolloin jo silmäproteesin ja aloin raivopäissäni särkeä lattialle pudonnutta silmääni. Riehuin särjetyssä kodissani alastomana ja vain valkoiseen lakanaan kääriytyneenä havahduin, kun oveni läpi rynnäköi joukko sinipukuisia paholaisia suurin kilpiin suojautuneina. Kaasutus. Raudoitus. Kädet yltä päältä veressä. Tappelin kaikilla voimillani riivaajia vastaan. Lepositeet. Piikki. Ja vajoaminen hiljaa unen mustaan pimeyteen.
Vietin 5 viikkoa Huutoniemen suljetulla osastolla. Kotiuduin. Entinen elämä ja huumeiden käyttö jatkui sellaisenaan, mutta jokin oli muuttunut. Jokin osa minua oli mennyt rikki. Käytin yhä, mutta se kävi yhä raskaammaksi ja raskaammaksi. Olotilat olivat aika ajoin järkyttäviä.
Eräänä päivänä sain kuulla, että kumppanini on pidätetty ja koitin jonkun aikaa kitkutella yksin omin avuin. Muistan kontanneeni lattialla piikki kädessä ja yritin epätoivoa täynnä etsiä suoniani, joita ei enää kehostani löytynyt. Huusin ja rukoilin apua. Soitin äidilleni ja kerroin, että nyt on sen aika koittanut. Kerroin kuolevani. Sain kuitenkin sanotuksi, että; Äiti, saanko tulla kotiin?
Perheeni mietti asiaa hetken, mutta he sanoivat etteivät uskalla ottaa minua. Olisi mentävä katkon kautta. Sen jälkeen saisin tulla.
Hakeuduin katkolle. Olin katkaisussa 3 viikkoa, jonka aikana minulle aiemmin tuttu päihdekeskuksen johtaja tuli keskustelemaan kanssani ja kertoi, että minulla voisi olla mahdollisuus päästä jatkokuntoutukseen. Johtaja kertoi, että Ähtärissä on Minnesota-hoitoa tarjoava paikka, johon he ovat minua ajatelleet. Olin täynnä pelkoa ja koin olevani ihmisraunio, jolla ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Että 20 vuotta amfetamiinia päivittäin, olisi jättänyt minuun pysyvän vaurion. Mutta toisaalta ei ollut vaihtoehtoja. Olin epäröivä ja pelokas, mutta valmis kokeilemaan.
Saavuttuani Ähtäriin hoitolaitoksen pihaan, muistan koko kehoni vapisseen kauhusta ja jännityksestä. En kyennyt vapinaltani kävelemään kunnolla. Luurangon laihat jalkani eivät kantaneet. En oikeastaan tiennyt kuka olen, en tiennyt mistä tulen. En omannut henkilötodistusta, joka olisi antanut vastauksen. Olin kylmissäni vapiseva ihmisolento, joka ei ollut kukaan. Muistan vapinaltani päässeeni hoitolaitoksen tupakkapaikalle, missä oli muita hyväntuulisen oloisia kuntoutuja. Hämmästytyksekseni he kaikki halasivat minua, kertoivat olevansa addikteja tai alkoholisteja ja alkoivat uteliaina kyselemään minulta kaikkea. He olivat kiinnostuneita minusta. Eivät ylenkatsoneet, eivät arvostelleet, eivät tuominneet. He halusivat tietää minusta kaiken, kuka olen, mistä tulen. Kakistellen ja arasti sain kerrottua heille, että olen Katri.
Muistan, miten tärisin, kun astuin kynnyksen yli sisälle hoitolaitokseen. Koko kehoni tärisi. Mutta äkkiä huomasin, että kaikki ihmiset olivatkin ystävällisiä. Sisällä talossa vallitsi ihmeellinen rauha. Täällä on rauha – ajattelin. Minua halattiin. Minulta kysyttiin kysymyksiä. Minua kuunneltiin. Nämä Ihmiset olivat kiinnostuneita minusta. Tässä paikassa oli jotain outoa, mutta samalla jotain niin tuttua. Jotain mitä olin joskus kokenut, mutten muistanut enää milloin. Täällä vallitsi rauha.
Ja täällä vallitsee rauha edelleen. Eikä vähiten siksi, että minä olen tämän hoitolaitoksen keittiöstä ja koko ruokahuollosta vastaava yksikön emäntä. Olen tänään saanut elää hoitoni jälkeen yli 6 vuotta raittista elämää. Sinä aikana olen saanut rakentaa suhteeni uudelleen nyt jo aikuiseen tyttäreeni, olen saanut takaisin perheeni ja asun yhdessä äitini kanssa Lapualla siellä, mistä tämä tarina alkoi. Olen saanut elämäni takaisin. Juuri tänään olen iloinen, sädehtivä nainen, työstäni ja työpaikastani ylpeä ammattilainen. Juuri tänään olen se mikä olen, kiitollinen. Ja juuri tänään, joku toinen voi kiittää minua siitä, että olen olemassa.
Ja joka päivä, kun hoitolaitokseemme saapuu uusi tulokas, saan halata hänet ensimmäisten joukossa, kysyä häneltä kuka hän on ja mistä hän tulee. Toivottaa hänet tervetulleeksi toipuvaan joukkoomme ja kertoa hänelle, että ei ole hätää. Kaikki on hyvin ja sinä olet turvassa. Minun nimeni on Katri ja olen addikti.
Ja jos hän sattuukin tulemaan Vaasasta, hänhän muistaa kyllä minut. 😉
Toipuminen ja uusi elämä
Laitoshoitoni Ähtärin Kantamo Fenixissä venyi hieman normaalia pidemmäksi johtuen tilanteeni vakavuudesta. Olen kiitollinen siitä, että henkilökunta ymmärsi tilanteeni ja minua ei kotiutettu normaalissa ajassa. Olin kaiken kaikkiaan hoidossa n. 3kk. Hoidossa ymmärsin ensimmäisen kerran elämässäni, että olen sairastunut tietämättäni riippuvuussairauteen. Olen ollut kaikki nämä vuodet sairas ihminen, en huono ihminen. Enkä ole itseasiassa ollut huono äitikään, vaan riippuvuussairas ihminen, joka on tehnyt parhaansa ja sen minkä siinä elämänvaiheessa ja sillä ymmärryksellä voi. Opin hoidossa, että tästä sairaudesta ei voi parantua mutta siihen on olemassa hoitokeino, jonka avulla voi toipua hyvään elämään. Voin sanoa, että näin on käynyt minunkin kohdallani. Hyvään ja vapaaseen elämään – yksi päivä kerrallaan.
Vertaistuki, jonka olen saanut, on ollut minulle korvaamattoman arvokasta. Olen matkani varrella tutustunut satoihin alkoholisteihin ja addikteihin, jotka ovat eläneet samaa elämää kuin minä. Jokainen meistä on kulkenut aivan samaa riippuvuuden polkua, maisemat polulta ovat vain jokaisella yksilölliset. Minullakin omanlaisensa. Olen kiitollinen Kantamo Fenixin henkilökunnalle, joka ymmärsi ja kuunteli minua. Osa heistä on nykyisiä kollegojani enkä voisi tietää parempia työkavereita.
Jatkohoitoni (11kk) aikana olin vielä hyvin raakile. Minua yritettiin alussa asuttaa takaisin Vaasaan, jossa olin kirjoilla, mutta tajusin vietettyäni uudessa Vaasan kodissani yhden yön, että tämä ei tule toimimaan. Se jäi yhdeksi yöksi enkä enää suostunut palaamaan Vaasaan. Muutin Lapualle vanhempieni luokse, josta minulla oli mahdollisuus käydä jatkohoitoani ja lyhyt etäisyys Ähtäriin intervallijaksoille. Ensimmäinen raitis vuoteni meni jotakuinkin rytmillä viikko kotona, viikko intervallihoidossa Kantamo Fenixissä. Olen melko varma, että ilman hoitoon sisältyvää intervallioikeutta en olisi todennäköisesti selvinnyt. Se oli minulle ratkaisevan tärkeä.
Tuon ensimmäisen vuoden aikana sain jonkin verran kasattua kokoon itsevarmuutta ja itsetuntoani. Jatkohoidossa vertaistuen ja uusien raittiiden ystävien määrä kasvoi. Elämä eteni päivä kerrallaan raittiina eläen.
Noin 1,5 vuoden raittiuden kohdalla hoitolaitokselta tiedusteltiin yllätyksekseni, olisinko kiinnostunut eräänlaisesta vertaistyöntekijän työpaikasta Ähtärissä. Otin pestin vastaan. Melko pian eteen tuli tilanne, että yksikön silloinen emäntä jäi pois työstään ja yksikön johtajalla tuli mieleen, että minullahan on suurtalouskokin opinnot melkein kokonaan suoritettuna ja pitkä työkokemus sairaalan keittiötöistä. Valintani tehtävään oli siten ilmeisesti luonnollinen jatkumo. Tänään olen työskennellyt yksikön keittiön vastaavana jo yli 4 vuoden ajan.
Pärjään omillani. Olen kyennyt maksamaan 20 vuoden aikana kertyneet ulosottovelkani. Olen tukena aikuiselle tyttärelleni elämän myrskyissä ja voin myös tarvittaessa auttaa häntä.
Hoidon jälkeisestä toipumisestani voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan, joten sen kaiken avaaminen ei olisi tässä yhteydessä tarkoituksenmukaista. Tiivistäen voin kuitenkin todeta, että omalla kohdalla laitosjakso, jatkohoito ja tiiviit intervallit sekä runsas vertaistuki ovat olleet minulle se tärkein juttu. Myös sen sisäistäminen, että addiktiosairauden itsehoito ei lopu jatkohoitoon, vaan omalla tavallaan jatkuu läpi elämän. Nykyinen työni ei ole sairauden itsehoitoa, mutta se auttaa minua muistamaan joka päivä sen mistä olen tullut ja mitä on nyt.
Itsehoitoni jatkuu tänä päivänä päivittäisenä itsetutkiskeluna ja oman henkisen polkuni kulkijana, sen uteliaana tutkijana ja ihmettelijänä. Yksikön keittiö on valtakuntani ja sieltä kykenen hyvin tarkkailemaan kulloisenkin kuntoutujaryhmämme tilaa. Voin terapeuteille kertoa ryhmässä mahdollisesti havaitsemistani ilmiöistä, jotka eivät aina välity itse terapiassa. Ja ennen kaikkea voin toimia tienviittana uusille tulokkaillemme ja kuntoutujillemme. Koen, että juuri tänään saan tehdä jotain merkityksellistä.
-Katri, addikti
Soita (pvm/mpm)