Kymmenen päivän reissu itseeni Kärkölässä Kantamossa oli hieno kokemus. Messuilla oli kilpailu ja tarjous hoidosta.

Minä ilmoittauduin hoitoon tammikuussa. Meitä oli kuuden hengen (viiden plus yksi vierailija) ryhmä ja kaksi terapeuttia. Vertaistukea saimme myös alkoholisteilta, jotka siellä hoitavat itseänsä suurin piirtein samoin metodein kuin me, mutta ovat kuukauden talossa.

Olen aikanani käynyt 36-vuotiaan tyttäreni läheisviikonlopussa, joten tiesin jo jotain omastakin sairaudestani. Nyt menin hyvillä mielin paranemaan, koska olin merkannut päivät allakkaani ja eläkkeellä ei siis ollut kiire mihinkään. Kiire on ollut aina jonnekin muualle kuin sinne missä olin. Aina oli takaa-ajettu olo. Olen paennut montaa asiaa elämässäni ja viime aikoina se oli tullut niin pahaksi, että en ajatellut mitään.

Välillä luulin jo, että olen dementoitunut, koska päässäni ei ollut mitään. Eipähän asiat häirinneet ja ahdistaneet.  Olin myös alkanut olla katkera ja pahansuopa läheisilleni. Se en enää ollut minä. Olen rankaissut itseäni monin keinoin huonon oloni vuoksi kuten puhumalla itsestäni todella rumasti ja julmasti ja ahminut ruokaa. Olin tullut vieraaksi itselleni ja odotin vain kuolemaa. Koko elämä oli kaventunut vain ohueksi suorittamiseksi.

Olen kova stressaamaan jopa niin, että hiustuppoja on lähtenyt päästäni ja nuorempana kuukautisenikin loppuivat joksikin aikaa. Aikanaan lääkärillä käydessäni hän sanoi, että olen kuin hevonen, joka on valmiina nopeasti pakenemaan takaa tulevaa uhkaa. Aika osuvasti sanottu. Olen yleensä hartiat korvissa ja nähtävästi sitten lihakset jäykkinä. 

Muutaman päivän jälkeen Kantamossa ihmettelin, koska jatkuvasti kipeä selkäni oli ”lauennut” suoraksi ja ei-enää-niin-tönköt polveni sain nojatuolissa alleni kuten kaikki muutkin. Olin siis fyysisesti reagoinut alkaneeseen hoitoon. Se että huoneessani oli täysi hiljaisuus eikä puhelin, tai televisio, tai muu häly häirinnyt minua edesauttoi tätä prosessia. Nukuin myös jopa kahdeksan tuntia yössä. Huhhuh, niin ei ole tapahtunut vuosikausiin.

Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi ja yksinäinen olen ollutkin. Ikään kuin minulle ei kuulu mikään hieno ja kunnollinen.  Jopa oman poikani häissä tunsin olevani täysin ulkopuolinen. Kantamossa tunsin kuuluvani johonkin. Kuuluin meidän ryhmäämme ja siihen taloon ja fiilikseen. Miellyttävää.

Olen ollut jeesmies ja suostunut moneen, johon ei olisi pitänyt vain ajatella itseään ja toimia järkevästi. Nyt uskon, että edesmenneen äitini sanat; ”sinä olet hyvä ihminen”, voivat pitää paikkansa. Mielestäni olen hyvä ihminen, jos voin tehdä asioita oikeasta syystä.  Ajattelen siis hyvää itsestäni nyt ja uskon jos minua kehutaan.

Tulen suosittelemaan lämpimästi itseni lailla oireileville ihmisille läheisriippuvaishoitoa Kantamossa.

Kolmen aikuisen lapsen äiti

Lue lisää läheisriippuvuudesta