Iidan tarina - nuorena puhjennut alkoholismi

Iidan päihderiippuvuus puhkesi jo nuorena, mutta hoidon kautta hän pääsi kiinni paremman elämän rakentamiseen. Iida kertoo:

”Synnyin kolmanneksi lapseksi meidän perheeseen. Lapsuudessani oli monia vaikeita asioita, jotka liittyivät kodin oloihin, kiusaamiseen, ylisuorittamiseen ja ongelmiin itsetunnon kanssa.

Muutos tapahtui, kun 12-vuotiaana löysin alkoholin. Kuten jotkin muutkin alkoholistit, mäkin olin myyty heti ensimmäisestä kerrasta. Päihteillä pääsin karkuun itseäni ja niitä mun pään sisäisiä keloja. Kännissä pystyin ensimmäistä kertaa yksinkertaisesti vain olemaan. Silloin mua ei kiinnostanut se, mitä muut musta ajattelivat. Oli edes hetken rauha. Samalla musta myös tuntui, että kukaan ei enää pysty satuttamaan mua.

Koen, että jollain tasolla mun päihderiippuvuus puhkesi jo ekasta päihdekokeilusta. Join myös itseni usein siihen kuntoon, että kaverit joutui huolehtimaan musta. 13-vuotiaana olin jo siinä pisteessä, että alkoholi pyöritti mieltä. Viikonloppuna saatettiin kaveriporukalla juoda parikin päivää. Alkuviikosta muisteltiin edellistä viikonloppua ja keskiviikkona alettiin taas miettiä, mistä saadaan viikonlopuksi juotavaa. Sain paniikkikohtauksen kun en yhtenä viikonloppuna päässytkään juomaan. Silloin muistan ekan tunteen siitä, kun on vaan yksinkertaisesti pakko päästä juomaan.

Samalla kun päihteet pyöritti mun elämää, myös mun veli ja sen päihteiden käyttö pyörittivät mun elämää. Välillä pelkäsin että se kuolee ja välillä pelkäsin, että joku muu kuolee sen takia. Koskaan en kuitenkaan ymmärtänyt pelätä itteni puolesta. Mulle oli ihan normaalia lähteä sen kanssa ensiapuun, kun se oli piripäissään riehunut kämpässään tai mennä yksin itkemään jonnekin, kun se oli uhannut hakata mut. Mietin, että musta ei ainakaan koskaan tuu samanlaista. Todellisuudessa mä olin jo hyvää vauhtia matkalla samaan helvettiin.

Odotin viikonloppuja kuin kuuta nousevaa. Ne oli niitä ainoita hetkiä, kun pääsin pakoon mun pahaa oloa. Käytökseni oli kännissä muutenkin täysin järjetöntä. Alkoholi toi musta esiin todella aggressiivisen puolen. Se kaikki paha olo purkautui vihana. Samalla myin kaikki mun elämänarvot jo tuohon aikaan.

“Lopetin työt ja otin sairauslomaa opiskeluista. Mulla oli taas aikaa, joten aloin taas juoda kaksin käsin. Tällä kertaa aloin vetää vielä juuri saamiani rauhoittavia siihen päälle. Touhu alkoi olla aika kamalaa.”

Käytin päihteitä ja mielenterveysongelmien vuoksi suoritin terapiaa terapian perään. Yllättäen terapiat auttoivat vain hetkeksi. Elämä jatkui aika samanlaisena vuoristoratana aina siihen asti, kun täytin 22. Olin jo opiskelujen perässä muuttanut toiselle paikkakunnalle karkuun elämääni ja jossain vaiheessa aloitin Antabuksen käytön. En juonut puoleen vuoteen, mutta sen sijaan aloin polttaa kahta kauheammin pilveä sekä suorittaa elämääni. Kaikki tuntui olevan ihan kivasti siihen asti, kunnes poltin itseni niin pahasti loppuun, että jouduin osastohoitoon.

Lopetin työt ja otin sairauslomaa opiskeluista. Mulla oli taas aikaa, joten aloin taas juoda kaksin käsin. Tällä kertaa aloin vetää vielä juuri saamiani rauhoittavia siihen päälle. Touhu alkoi olla aika kamalaa.

Tässä vaiheessa mulla kävi tuuri. Erään itsemurhauhkailupuheluni jälkeen veljeni oli jostain ottanut yhteyttä erääseen minnesota-hoidon käyneeseen tuttuumme ja pyysi tältä apua. Oikeaoppisesti darrapäivänä minulta kysyttiin, lähtisinkö hoitoon. Olin todella epäileväinen, koska minähän olin vain mielenterveyspotilas ja sitä paitsi oli paljon kaikkea menoakin sovittu. Tärkeässä roolissa oli puhelu tuttavamme kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku tiesi miltä minusta tuntuu, vaikken sanonut mitään ääneen, itkin vain. Suostuin hoitoon, koska koin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää. Yhtenä syynä suostumiseeni oli myös se, etten oikeastaan tiennyt, mihin olin lähdössä.

Olin 23-vuotias kun astuin hoitolaitoksen ovista sisään. Aika pian tajusin olevani oikeassa paikassa ja jo ensimmäisessä istunnossa esittelin itseni alkoholistina. Sairauskäsite oli mulle suuri helpotus. Mä olin 11 vuotta yrittänyt hallita päihteiden käyttöä ja tehnyt kaikki mahdolliset kevätjuhlaliikkeet sen eteen. Mä olin vuosia ihan tosissani yrittänyt juoda vain sen pari kaljaa, mutta aina ne illat olivat päättyneet vasta seuraavana tai sitä seuraavana aamuna. Nyt yhtäkkiä joku kertoi, että mun ei olekaan sairauteni vuoksi ollut mahdollisuutta pystyä hallitsemaan juomista.

Mun mielikuvissa päihderiippuvainen oli se puiston penkillä makaava spurgu tai sillan alla majaileva narkkari. Mä olin huijannut itteäni ja ympärillä olevia monta vuotta sillä, että mulla oli kaikki kulissit kunnossa ja join lähinnä vain viikonloppuisin. Kuitenkin joka kerta kun otin sen ensimmäisen kaljan, kukaan ei tiennyt milloin, miten ja mihin ilta päättyy. Juomista oli helppo ymmärtää myös siksi, että ensin se kuului nuoruuteen, sitten siihen että täytin 18, ja myöhemmin se oli luonnollinen osa opiskelijaelämää. Hoidon aikana tajusin, että mehän ollaan kaikki samassa veneessä. Mulla vain oli ollut hyviä tekosyitä ja mahdollistajia ympärillä.

Hoidossa löysin itseni aika monesta asiasta. Koko mun elämä alkoi avautua ihan uudesta näkökulmasta. Isona oivalluksena koin sen, että en ihmisenä olekaan läpimätä. Koska olin aloittanut päihteet niin nuorena ja tausta sitä ennen on mitä on, mitään tervettä identiteettiä ei ollut koskaan rakentunut ja mun ajatukseni itsestäni pohjautui vain kemialliseen päihdepersoonaan. Ja se persoona ei ollut kovin kiva tyyppi. Jo perushoidon aikana huomasin, että mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkälainen ihminen oikeasti olen. Minkälainen mun luonne on tai mistä mä tykkään? Ei mitään tietoa.

Perushoidon jälkeen tein ihan hitosti duunia toipumisen eteen. Raitistuminen oli mun kohdalla iso helpotus, mutta raittiin elämän elämisen eteen piti nähdä huomattavasti enemmän vaivaa. Nuorena päihderiippuvaisena ei oikein ole mitään pohjaa, minkä päälle elämää rakentaisi, vaan kaikki täytyy koota uudestaan. Kävin jatkohoidossa ja vertaistukiryhmissä sekä aloin rakentaa uudenlaista elämää ja tutustua itteeni. Aloin tuntea tunteita varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli varsinkin alkuun aika rajua, mutta soittelin paljon muille toipuville ja aika nopeasti tunteet alkoivat saada oikeat mittasuhteet. Ihmisiä jäi paljon pois elämästä ihan luonnollisesti. Ei vain ollut enää mitään yhteistä puhuttavaa.

Mua hoidettiin mielenterveyspotilaana lopulta 11 vuotta. Kun viimeinen sovittu terapiajakso loppui vuoden raittiuden jälkeen, mulle todettiin: “Ei tarvetta erikoissairaanhoidolle”. Puoli vuotta myöhemmin myös mun vuosia kestänyt mielialalääkitys purettiin. Enää en varmasti täyttäisi testeissä minkään mielenterveysdiagnoosin vaatimia kriteereitä.

Olen joskus kuvannut päihdehoitoa hoitona, jossa aivoni käännettiin ympäri. Läheishoidossa tuntui, että ne käännettiin vielä uudestaan ympäri. Ymmärsin, että kyse ei ole vain läheisille säälistä annettavasta hoidosta, vaan siinäkin käydään läpi koko elämään merkittävästi vaikuttavista asioista.

Läheishoidon jälkeen keskityin hoitamaan myös läheisriippuvuuttani. Aloin etsiä omia rajojani, asettaa niitä ja pitää niistä kiinni. Jouduin tekemään vaikeilta tuntuneita ratkaisuja sairaiksi paljastuneiden ihmissuhteiden kohdalla. “Mikään ei muutu, jos mikään ei muutu” on muodostunut tärkeäksi lauseeksi elämässäni. Jokainen vaikeakin muutos on lopulta vienyt minua lähemmäs itseni arvostamista ja hyvää oloa. Ympärille on löytynyt ihmisiä, joilta rakkautta ja hyväksyntää ei tarvitse vaatimalla vaatia vaan joille kelpaan omana itsenäni.

Juuri tällä hetkellä voin rehellisesti sanoa, että asiat ovat elämässäni hyvin. Raittius on muuttunut elämäntavaksi. Läheisriippuvuuden jaksoittaisista kipuiluista huolimatta olen oppinut laittamaan rajoja ja keskittymään tähän päivään. Ehkä parhaimpana asiana olen kuitenkin oppinut arvostamaan itseäni. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse todistaa oman olemassaolonsa tärkeyttä työn ja muiden suoritusten kautta. Ei enää tarvitse yrittää lukea toisten ajatuksia, mukautua toisten mahdollisiin toivomuksiin tai arvottaa itseään muiden ihmisten mielipiteiden kautta. Tänään voin olla yksinkertaisesti vain minä, ja se riittää.” ♥