Olen 42-vuotias ja elän uusperheen arjessa, työni on ollut minulle aina merkityksellistä. Olen ollut raittiina nyt 5 kuukautta. 

Olin ollut tiedostamattani alkoholisti jo kauan. Kauemmin kuin kehtaan edes itselleni myöntää. En osannut yhdistää työholismiani, uupumustani, ahdistuneisuuttani enkä rankkaa itsekriittisyyttäni päihderiippuvuuteen.

Vasta kun jouduin ison mokani jälkeen hakemaan apua alkoholinkäyttööni, ja sain tietoa sairaudesta nimeltä päihderiippuvuus, ymmärsin yhtälön. Olen alkoholisti. 

Tissuttelija vai alkoholisti?

Olin aiemmin mielestäni ehkä suurkuluttajan rajoilla liikkuva nautiskelija, joka pystyi juomaan eurooppalaiseen tyyliin viiniä ja siinä rinnalla hyvin hoitamaan työn, kodin ja ulkonäkönsäkin ilman suurempia ongelmia.

Pystyin pitämään kaikesta huolta ja hallitsemaan myös rentouttavan alkoholinkäyttöni. Kunnes ongelmat pahenivat.  Lipsumisia juomisessa alkoi tapahtumaan yhä useammin. Mokia ja noloja tilanteita, jotka seliteltiin puolin ja toisin milloin stressillä, uusperheen haasteilla, unettomuudella, liiallisella laihduttamisella. Syy ja selitys löytyi aina.

Läheisten huoli kasvaa

Mieheni alkoi huomauttelemaan alkoholinkäytöstäni. Ärsyynnyin siitä aina, etenkin kun ei hänkään lasiin sylkenyt. Pidin huomautuksia tiukkapipoisuutena ja haluna saada minut kimpaantumaan. Kuitenkin joku sanomisessa osui aina siihen arkaan paikkaani, jota en halunnut edes miettiä. Minä en halunnut olla mikään alkoholisti! Isäni hoiti sen lapsuudessani ja siitä viisastuneena osaan kyllä pitää rajani ja hallita juomiseni. Siksi perustelin aina miehelleni, ja etenkin itselleni, miksi en ollut alkoholisti:

Väite: Alkoholistit eivät pysty hoitamaan vastuullista työtä

Minä hoidin. Olin ahkera, tunnollinen, pidetty ja pitkäaikainen työntekijä työpaikassani. Hoidin työni mielestäni esimerkillisesti. Olin velvollisuudentuntoinen ja tein ylitöitä pyytämättä. Iltaisin ja viikonloppuisin olin aina tavoitettavissa ja vastasin maileihini päivistä ja vuorokauden ajoista riippumatta. Ahkeruudestani johtuen jouduin olemaan pari kertaa burn out -lomallakin.

Väite: Alkoholistit eivät osaa hallita juomistaan

Minä osasin. Ainakin enimmäkseen.  Join usein seurassa vähemmän kuin muut. Kontrolloin ja laskin juomistani. Otin päänsärkylääkkeen jo etukäteen, join vettä runsaasti, en sekoitellut juomia vaan pysyin viineissä. Odotin että muut juopuivat ja sitten uskalsin itsekin ottaa vielä pari.Siirryin jo vuosia sitten pelkkiin mietoihin ja keskivahvoihin juomiin. Minulle riitti viinit ja siiderit. Kunhan niitä oli riittävästi. Satunnaisia ylilyöntejä alkoholin kanssa oli, mutta kellepä ei joskus niin sattuisi. Nuolin morkkishaavani parissa päivässä ja sen jälkeen selitin itselleni asiat niin, ettei ongelmaa ollut. 


Väite: Alkoholistit eivät pysty pitämään itsestään huolta

Minä pidin. Koiran kanssa lenkkeilyä, punttista, joogaa & meditointia. Kerran vuodessa kävin hyvinvointiretriiteillä hakemassa apua ruuhkavuosissa elämiseen. Luottokampaajani ja kynsihoitajani hoitivat hiukseni ja rakennekynteni kuntoon kerran kuussa. Vitamiinit ja terveellinen ravinto ovat olleet aina tärkeä osa elämääni. En halunnut näyttää elähtäneeltä nelikymppiseltä.


Väite: Alkoholistit erakoituvat

Minä pidin seurasta ja olin aina valmis kehittämään juhlan jos toisenkin. Ystäväpiirini on mittapuuni mukaan saman tyyppistä työelämässä hyvin pärjäävää sakkia, joille elämässä tärkeää on matkustelu, perhe-elämä, työ ja itsestään huolehtiminen. Iloista väkeä joista aina löytyi seuraa musakeikoille, ravintoloihin ja ex-tempore viineille töiden jälkeen.

Join myös kotona itsekseni, jos en saanut miestäni innostumaan samaan. Perusteluna oli silloin rentoutus rankan työpäivän/viikon jälkeen, kruunaamaan hyvä ateria, nautinto saunan jälkeen tai vaikka vaan se, että niinhän moni muukin ottaa jos mieli tekee.


Mikä minusta teki sitten alkoholistin?

Hyvin monet alkoholismiin sairastuneet ovat myös työholisteja. Arviolta työelämässä olevia runsaasti alkoholia käyttäviä on Suomessa 400 000. Alkoholistejakin tuossa joukossa on hyvin paljon. Moraalista pahoinvointia juomisesta hukutetaan ahkerointiin työelämässä.

Minä näytin, että hoidan työni ja jos olenkin vaikka ollut päivän pois päänsäryn vuoksi, teen itseruoskintana seuraavana päivänä tuplasti töitä ja valmistelen jo ensi kuulle aikataulutetun projektiluonnoksenkin. 

Alkoholismi näkyy työelmässä mm. omavoimaisuutena, narsistisena oman tilan näkemättömyytenä esim. ’’minä osaan paremmin ja nopeammin’’ ja siksi myös usein alkoholismiin sairastunut sairastuu myös työuupumukseen. 

"Kaikki on hallinnassa"

Näennäinen juomisen hallitseminen on usein alkoholistilla itsepetosta. Tapa selittää itselleen ongelma pois. Juomien laskeminen, kontrolloiminen ja juomisen suunnittelu on jo päihderiippuvuutta. Ylilyönnit kertovat siitä, että kontrollia ei ole. On turha selitellä sitä väsymyksellä tai millään muullakaan ulkopuolisella asialla. Jos juopuu useammin niin, että menettää hallinnan on jo päihderiippuvuus ottanut vallan. Alkoholismi kun on krooninen sairaus: alkoholinkäyttö ei ole tahdonalaista käyttöä vaan riippuvuutta. 

Tempoilu itsekritiikin, morkkiksen ja itsepetoksen maailmassa on yleistä alkoholisteilla. Monet alkoholistit urheilevat paljon, kiinnittävät huomiota ravintoon, hoitavat ulkonäköään ja satsaavat vaatetukseenkin. Kaikki vaiva hävittääkseen juomisen jäljet ja todisteet. Itse käytin myös valkaisevia silmätippoja, hengityksenraikastamiseen löytyi hyviä suihkeita apteekista ja luontaistuotteista tunsin ulkoa kaikki nesteitä poistavat rohdot.

Näennäistä sosiaalista elämää

Sitä elin koska ’’kuka vaan ja missä vaan’’ -seura kävi, jotta sain syyn juoda viiniä. Olin aktiivinen pyytämään ystäviä lasilliselle töiden jälkeen, jotta pääsin itse valkoviinilasin pariin. Juhlat olivat juhlat vasta jos niissä oli riittävästi juomista. Siksi en koskaan säästellyt viemisissä enkä siinä miten varustelimme kotimme juhlia varten alkoholipitoisilla juomilla. 

En koskaan ymmärtänyt alkoholin riskirajoja, tai ehkä vaan välittänyt niistä. En sisäistänyt, että viikkokäytön riskiraja naisilla 7 annosta tarkoitti viininä 12 cl annoksia. Itse en koskaan tilannut tuollaista lasin reunoille katoavaa määrää: mitta oli aina 16cm ei sen alle, mutta ei myös enempää ettei juominen näytä alkoholistiselta taikka päihtymiseen tarkoitetulta. Tosin noita 16 centtisiä meni helposti putkeen ilman mitään häpeää.

Viikonloppuna saattoi perjantaina hyvinkin mennä valkoviinipullo eikä siitä enää edes kunnolla humaltunut. Join huomaamattani itseni usein riskirajoille viikottain. Tosin pääni pakotti usein pitämään taukoja ja raittiita jaksoja, jolloin selitin itselleni etten ole alkoholisti. Mutta sitten kun moraalinen oli hoidettu, saatoin kerralla parissa päivässä juoda reilusti yli riskirajojen. 

Millaista elämä on nyt?

En olisi voinut kuvitella, että alkoholismin myöntäminen auttaa kaikissa elämän osa-alueissa. Olisipa joku etevä lääkäri osannut vaivoihini tarttua ja yhdistää ne päihderiippuvuuteen jo aikaisemmin.

En ole enää työholisti vaan osaan asettaa rajat ja tehdä töitä arkipäivien ja työtuntien rajoissa. Rakennekynnet ovat lähteneet pois ja kampaajakäynnit harventuneet. Ei tarvitse enää juosta pururadalla itseään karkuun vaan voin ottaa iisisti sohvalla Netflixiä katsellen ilman morkkiksen häivääkään.

Perheen kanssa pinna ei pala jokaisesta sattumuksesta, eikä mieheni joudu enää pelkäämään lähteekö rouvan juominen lapasesta. Parisuhteemme on muuttunut avoimeksi, rehelliseksi, keskustelevammaksi ja syvällisemmäksi.

En enää tarvitse joukkoja ihmisiä saamaan aikaan juhlan. Toki vielä tässä vaiheessa raittiuttani ikävöin paljon juovan ajan juhlia, mutta nyt jo koen, että jatkossa saan juhlista enemmän irti kun ei tarvitse miettiä kuinka paljon voin juoda, saatikka kantaa morkkista mahdollisista mokistani.  

Isoin juttu on se, että koen nyt olevani rehellinen itselleni. Hoidan itseäni ja tätä alkoholismi nimistä sairauttani. Energiani ei mene enää kulissien ylläpitämiseen. 

Lue lisää minnesota-mallisen hoidon käyneiden toipumistarinoita Raitistuneet-blogista.