Alkoholismini jäi ulkoisten asioiden ja mielenterveysoireiden varjoon

Olen nelikymppinen urallani menestynyt perheellinen nainen. Olen myös raitistunut alkoholisti.
Alkoholinkäyttöni on ollut aiemmin mielestäni aika lailla sellaista kuin muillakin lähipiirissäni. Laatuviinejä ruoan kanssa, viikonloppuisin rentoutumiseen saunaolutta ja viiniä, hyvissä ravintoloissa menusuositusten viinipaketit, välillä pitempiä raittiita jaksoja, ei humaltumisten lasten aikana, juhlissa shampanjaa/kuohuviiniä ja hyviä drinkkejä, vain ajoittaisia ylilyöntejä eli humaltumisia, erittäin harvakseltaan poissaoloja työstä krapulan vuoksi jne. Luokittelin itseni aiemmin suurkuluttajan rajoille, kuitenkin selitellen itselleni kohtuukäytön, etenkin kun pystyin hyvin olemaan myös juomatta alkoholia.

Olen kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä ja myös satunnaisista paniikkikohtauksista. Näiden vuoksi olen juossut erinäisillä lääkäreillä yli 20 vuotta. Parikymppisenä minulle määrättiin keskushermostoa rauhoittavia lääkkeitä paniikkikohtauksiin. Ko. lääke on siitä asti kulkenut mukanani vaikka harvakseltaan olen siihen vain turvautunut. Henkinen riippuvuus on silti ollut kova.
Ahdistuneisuushäiriön diagnoosin sain viisi vuotta sitten ja sitä kautta pääsin myös terapiaan. Terapiakäynnit toki auttoivat, mutta myös nostivat mieleeni syitä siihen miksi on perustelua, että välillä ’’nollaan pääni’’ viiniä juoden.

Viinistä muodostui minulle psyykelääke vuosien kuluessa. Löysin aina syyn avata viinipullon: stressiä töissä, surutyö, lasten kiukuttelu, palkitseminen hyvästä työviikosta tai onnistumisesta, lomalla nauttimiseen jne. Viinistä tuli rakas ystävä, joka pysyi aina lähellä, lohdutti, rauhoitti ja auttoi pääsemään kurjistuvaa arkeani pakoon. Viini toimi paremmin kuin yksikään minulle määrätty lääke.

Huijasin vuosikausia lääkäreitä ja ennen kaikkea itseäni. Jos joskus lääkärikäynnillä minulta edes kysyttiin alkoholinkäytöstäni kerroin aina mielestäni totuudenmukaisesti olevani kohtuukäyttäjä. Uskoin siihen itsekin. Lääkärin kysymys liittyi usein päivittäisiin alkoholiannosmääriin ja kun vastasin, etten juo läheskään päivittäin oli asia kuitattu. Koskaan asiaa ei käsitelty sen tarkemmin. Hämäyksenä lääkäreille näytti toimivan siisti huoliteltu ulkonäköni, työmenestymiseni, hyvä parisuhteeni ja asiallisuuteni asian suhteen. Kulissit joiden mukaan en voinut olla pahemmin alkoholisoitunut.

Viimeisen viiden vuoden aikana alkoholi alkoi täyttämään ajatuksiani enemmän ja myös ylilyönnit eli pahat humaltumiset alkoivat riistäytymään käsistä. Hain apua. Kävin yksityisillä klinikoilla, alkoholilääkehoitojen infoissa ja raahasin jopa mieheni mukaan terapiaan kertomaan alkoholinkäyttöni haittavaikutuksista perhe-elämässämme. Lääkärit ja terapeuttit kuuntelivat, mutta kannustivat sen jälkeen minua kontrolloimaan enemmän viinien annosmääriä ja rauhoittelivat koska en juo kuitenkaan edes viikoittain. Niin sain taas oikeutuksen juomiselleni. Minua myös varoitettiin, että menettäisin KELA:n terapiatuet jos ilmoitan olevani alkoholisti. Päätin pitää siksi sisälläni epäilykseni alkoholin monisyisistä vaikutuksista elämääni.

Syöksykierteeni alkoholin kanssa paheni ja todella pahan mokani jälkeen hakeuduin itse hoitoon. Valitsin paikaksi Minnesota-tyyppisen hoitomuodon Kantamossa, Kärkölässä. Heti hoidon ensimmäisellä viikolla ymmärsin täyttäväni kaikki alkoholiriippuvaisen kriteerit ja lisäksi olevani vähintään kolmannen sukupolven alkoholisti geeniperimältänikin. Järkyttävä tieto myös hämmensi kun ymmärsin, että mielenterveydelliset haasteenikin hyvin pitkälti johtuivat alkoholiriippuvuudestani. Opin käsitteitä kuten kuivahumala, joka kuvastaa hyvin käyttäytymistäni kun en juonut; pinna kireällä, ahdistuneisuutta, väsymystä, unettomuutta, puuskittaista työnarkomaniaa jne. Puuttellinen todellisuudentaju oli saanut minut uskomaan itsekin hallitsevani alkoholinkäyttöni ja vertaamaan itseäni pahempiin päihderiippuvaisiin. Krapulat taas saivat minut voimaan henkisesti pahoin vielä useita päiviä juomisen jälkeenkin enkä ollut osannut yhdistää niitä siksi enää alkoholiin.

Kantamossa saamani hyvän laadukkaan hoidon ja valtaisan tiedon avulla ymmärsin geeniperimäni aiheuttaneen minulle erittäin vakavan sairauden, josta ei ole paluuta. Tunnistin lähes jokaisen päihderiippuvuuden merkin ja määritteen. Asiantuntevien terapeuttien avulla sain käsityksen alkoholismistani ja ensimmäistä kertaa elämässäni myönsin olevani täysin voimaton riippuvuuteni suhteen. Ymmärsin myös alkoholismini vaikutukset läheisiini. Vertaistukiryhmässä sain jakaa ajatuksiani ja ahdistusta aiheuttaneita häpeällisiä ylilyöntejäni alkoholinkäytön suhteen. Sain ymmärrystä asian vakavuudesta ja opin myös vertaistuen avulla miten sairauteni tulisi etenemään, mikäli jatkaisin tällä tiellä.

28 päivän hoidon jälkeen tulin takaisin arkeen raittiina. Sitä ennen olin ollut lyhyempiä ja pidempiä jaksoja kyllä juomatta, mutta alkoholiriippuvaisena kaukana raittiista. Yhtään ’’paniikkilääkettä’’ ei ole tarvinnut ottaa kun ei ole ollut paniikkiakaan. Ahdistuneisuuteni on muuttanut muotoaan kun opin hoidon aikana käsittelemään tunteitani ja puhumaan niistä rehellisen avoimesti. Aiemmin olin mielestäni ollut kyllä avoin, mutta tiedostamattani salannut kuitenkin paljon häpeää ja syyllisyyttä minkä alkoholinkäyttöni minussa aiheutti. Alkoholismi on myös tunne-elämän sairaus. Sen tiedän ja tiedostan nyt hyvin ja siksi uudessa arjessa käsittelen tunteet mielummin ’’raakoina’’ ja siten niistä ei jää rippeitä alitajuntaani. Vertaistukiryhmissä jatkan käyntejä säännöllisesti ja sieltä saan tukea raittiuteeni sekä pystyn jakamaan ajatuksiani avoimesti.

Voi kunpa tielleni olisi osunut jo yli kymmenen vuotta sitten lääkäri, joka olisi lähtenyt keskustelemaan kanssani tarkemmin alkoholin vaikutuksista mm. tunne-elämään ja mielialoihin. Avaamaan sitä mitä alkoholismi tarkoittaa. Ilman leimaamista ja syyllistämistä tai vedoten ryhdistäytymiseen. Ymmärtäen ettei annosmäärät taikka vain ajoittainen juominen rajaa päihderiippuvuutta pois.
Olisin varmasti pystynyt myöntämään alkoholiriippuvuuteni jo paljon aiemmin, jos siitä olisi puhuttu sairautena, kerrottu sairauden kuvasta ja käyty läpi sen tunne-elämän vaikutuksia.
Mielenterveysoireeni ovat olleet selkeästi päihderiippuvuuden oikeita. En olisi tarvinnut vuosikausia mielenterveydellistä tukea taikka lääkkeitä jos olisin saanut apua ja ohjausta oikeanlaiseen päihdehoitoon. Ja jos keskusteluavaukseni alkoholin käytöstäni olisi otettu vakavasti eikä vähätellen.

Toivon kovasti, että kanssasisareni jotka painivat työelämän, stressin, ruuhkavuosien jms. vuoksi mielenterveydellisistä haasteista saisivat parempaa tukea ja tietoa myös siitä mihin kaikkeen ja miten päihderiippuvuus voi vaikuttaa. Uskon vakaasti, että ainakin osalle raittius olisi suurempi apu kuin lääkkeet.

Nimimerkillä,
Helpottunut raitis