Usean lapsen isä, 43v

”Hoitolaitokselle ovien avaaminen on minulle hetki, jolloin sain lakata valehtelemasta itselleni”

Meille oli syntynyt vastikään vauva. Olin jokaisen aikaisemman lapseni kohdalla ajatellut että sitten kuin lapsi syntyy, niin sitten tämä meno loppuu. Olin kyllä osallistunut aktiivisesti lasten harrastuksiin ajan saatossa, ollut niissä valmentajanakin vuosikausia, joka oli mieluisaa oman urheilutaustani takia. Kuitenkin ote asioihin alkoi lipsua pikkuhiljaa, ja arkiset asiat alkoivat tuntua ylipääsemättömiltä. Alkoholi alkoi varastaa tilaa ja roolia elämässäni. Lapsen synnyttyä pystyin olemaan juomatta vain polttamalla ruohoa. Edellisen lapsen kohdalla vuosia aikaisemin päätin synnytyksen jälkeen ottaa vain yhden konjakin, jonka seurauksena olin niin päihtyneenä synnytyssairaalassa että minut jouduttiin poistamaan sieltä.

Jo 20 vuotta aikaisemmin olin antanut parikymppisenä ensimmäiset kirjalliset alkoholin vähentämislupaukset silloiselle tyttöystävälleni. Lupasin etten toilailisi enää niin paljon. Jokaiseen elämäni parisuhteeseen liittyi sittemmin alkuhuuman jälkeen lisääntynyt kännäily, joka päättyi aina johonkin katastrofiin. Niitä kerääntyi vuosien saatossa tuhansia.

Tilanteeni alkoi olla vuosikymmenen alussa olla jo aika toivoton. Alkoholin käyttöni oli jo lähes päivittäistä, enkä ollut ollut työkykyinen enää useampaan vuoteen. Pakoilin todellisuutta: en avannut posteja, välttelin kadulla ihmisiä, ja halusin lähteä mahdollisimman usein matkoille ihan mihin vain, koska koin että kaikkialla on ihmisiä joiden edessä olen saattanut mokata jotain, enkä halunnut heitä nähdä. Taloudellinen asemani oli päihderiippuvaiseksi poikkeuksellinen, olin vaurastunut aikaisemmin työnteolla. Niillä varoilla join ja matkustelin.
Kuva itsestäni oli että olen lupsakka seuramies, yleissivistynyt, koulutettu ja matkusteleva kosmopoliitti, joka silloin tällöin juo muutaman grogin. Joskus ehkä hieman liikaa, mutta pitkän työuran tehneenä ja perheen taloudesta vastaavana, oikeutin nämä pienet etuoikeudet itselleni.

Loppua myöten, ennen hoitoon menoani, alkoivat alkoholin ja päihtymistarkoituksessa käytettävien lääkkeiden käyttömäärät huidella sellaisissa määrissä, että pieni ajatus siitä alkoi siintää, etten ollut enää kaukana isäni kohtalosta. Hän raitistui haudassa. Tässä vaiheessa kirjoitin jo oman muistokirjotuksen. Alkoholisteilla on kyky rypeä itsesäälissä. Jälkeenpäin ajateltuna, olin erinomainen juuri tässä. Myöhemmin sain myös ymmärryksen siitä, että alkoholismia oli esiintynyt perheessäni niin kauan kuin vain sukupuussa päästiin ajassa taaksepäin. Olin ollut myös vuosikausia sekakäyttäjä, mutten ymmärtänyt tätä ennen hoitoani, koska kaikki lääkkeeni olivat reseptillä saatuja.

Avioeron ollessa jo väistämätön, suostuin menemään luennolle jossa päihdeterapeutti kertoi alkoholismisairaudesta. Silloin sain ensimmäistä kertaa ymmärryksen siitä, ettei alkoholismisairaus ole oma vikani. Sain tietää että sairaus on vahvasti perinnöllinen, ja ymmärsin todella paljon päihdesairaudesta myös alkoholistin lapsen ominaisuudessa. Tuon luennon aikana minussa tapahtui muutos, ja olin valmis lähtemään päihdehoitokeskukseen potilaaksi. Olin saanut ensimmäisen kosketuksen siihen, millainen olin oikeasti. Siitä oli lupsakka kosmopoliitti kaukana.

Astuessani sisään hoitolaitokselle otti Elina Vaittinen ja Jarkko Virtanen minut vastaan. Olin aika pöllämystynyt ensimmäisinä hetkinä, mutta sain todellakin nopeasti kiinni omasta tilastani. Vastaanotto oli erittäin lämmin. Nämä eivät huutaneetkaan minulle, vaikka olen juoppo. Koin erittäin ihmismäisen vastaanoton. Viimeksi sellaisesta kohtelusta olikin kulunut aikaa, ja syystä. Kaksi päivää myöhemmin kuuntelin samaisen päihdeluennon hoitolaitoksella jonka olin kuullut vaimoni kanssa pari viikkoa aikaisemmin. Ymmärsin saman tien että sairauteni oli niin pitkällä, ettei elinvuosiani enää laskettaisi vuosissa, ellen raitistuisi. Hoitolaitokselle ovien avaaminen on minulle hetki, jolloin sain lakata valehtelemasta itselleni.

Hoidossa terapeutit kuuntelivat elämäntarinani, ja Mika Muukkonen ohjasi kohtaamiseni perheeni kanssa. Molemmat olivat erittäin raskaita kohdata, ja vaikka olenkin hyvin ulospäinsuuntautunut ja puhelias luonteeltani, oli itselleni rehellisenä oleminen jotain jota sain harjoitella ihan nollasta. Mikan Kanasen aikaisempi tausta kansainvälisen yhtiön johtotehtävissä ja monen lapsen isänä, soi minulle mahdollisuuden vertaistuelle, koska olin itse ollut samassa tilanteessa, vaikken työkykyinen enää ollutkaan.

Raitistuminen oli minulle loppupeleissä aika helppoa. Heti kun hyväksyin voimattomuuteni päihteiden edessä, sekä sen, että sairastumiseni vika ei ole minussa vaan pelkästään sairauden hoitamisen vastuu, alkoi erinomainen toipumiskokemukseni.

Nykyään elän vaimoni ja viiden lapsemme kanssa upeaa ja laadukasta elämää. Pystyn kohtaamaan kaikki elämän haasteet päihteittä ja olen opetellut täysin uuden elämän. Pidän siitä elämästä valtavasti. Se on ollut upea matka tutusta takaisin aitoon ja mukavaan ihmiseen joka kehossani asuu. Olen palannut entistäkin vaativampiin työtehtäviin, ja harrastamme päivittäin jotain yhdessä lasten kanssa.
Mitään asioita en muuttaisi vaikka paljon tylsiä asioita on tullut koettua ja aiheutettua. Ne tekevät minut sen ihmiseksi joka tänään olen. Minä uskon ihmeisiin, koska olen itse sellainen.

”Usean lapsen isä, 43v”